Porin triviaalikoulun nuottikirja I

Palaa etusivulle

Esipuhe

Porin triviaalikoulun nuottikirjat vuodelta 1725 ovat lähes täydellisesti säilynyt neljän stemma- eli äänikirjan sarja, joka edustaa monipuolisesti Suomenkin kouluissa ja kirkoissa käytettyä Itämeren alueen moniäänistä koulumusiikkiohjelmistoa. Kokoelma on, kuten Heikki Klemetti jo sitä kutsui, merkittävä Suomen musiikin historian muistomerkki, ja paitsi historiallisten myös musiikillisten ansioittensa puolesta ansaitsee tulla nykyistä paremmin tunnetuksi. Nuottikirjojen musiikki on käyttökelpoista tänäkin päivänä kirkoissa, kouluissa ja konserteissa.

Imatralainen vanhan musiikin yhtye Sonus Borealis on pitänyt nuottikirjoihin sisältyvää musiikkia ohjelmistossaan jo kahdenkymmenen vuoden ajan. Alkuperäisten nuottikirjojen täyttäessä 300 vuotta on korkea aika julkistaa kokoelma näissä konserteissa koeteltuja sävellyksiä muodossa, joka on kaikenlaisen musiikin harrastajien ja ammattilaisten käytettävissä: modernina partituurimuotoisena laitoksena, joka on tehty esittäjien, ei tutkijoiden tarkoituksia silmällä pitäen.

Vaikka kyseessä ei ole tieteellinen ns. kriittinen laitos, on nuottien yhteyteen kuitenkin valmistettu tämä esipuhe käyttäjiä ajatellen.

Nuottikirjojen tausta ja sisältö

Porin triviaalikoulun nuottikirjat sisältävät koulumusiikkia, ja on ensiksi syytä selvittää, mitä tällä tarkoitetaan. 1500–1700-lukujen pohjoiseurooppalainen koulumusiikki ei ole sama ilmiö kuin keskiajalta polveutuvat niin sanotut teini- eli opiskelijalaulut. Viime mainittua perinnettä edustaa hyvin tunnettu Piae Cantiones -julkaisu, jonka myöhempään 1625 painokseen kuitenkin sisältyy ajankohtaisena päivityksenä myös uutta, Daniel Fridericin säveltämää myöhemmän perinteen mukaista koulumusiikkia. Porin triviaalikoulun nuottikirjat, kuten niiden kanssa osin yhtenevät mutta suppeammat Vaasan triviaalikoulun nuottikirjat, sisältävät moniäänistä reformaation jälkeisen ajan koulumusiikkia: alkuperältään uudempaa, mutta ei uusinta uutta polyfoniaa, joka on tarkoitushakuisen yksinkertaista siten, että se soveltuu musiikin opetukseen yhtä hyvin kuin julkiseen ammattikäyttöön.

Musiikki oli keskeinen osa luterilaisten maiden koulusivistystä 1700-luvulle asti ja vähemmässä määrin merkittävä pitkään tämän jälkeenkin. Itämeren luterilaisissa maissa oli 1600–1700-luvuilla erityinen, melko yhtenevä koulumusiikkiohjelmisto, jonka kivijalka oli 1500-luvun ja 1600-luvun alun yksi- ja kaksikuoroinen vokaalipolyfonia. Tämä vanhakantaisuus ei ollut osoitus Pohjolan taantumuksellisuudesta, sillä samankaltainen ja osin yhtäpitävä koulumusiikkiohjelmisto oli käytössä myös Pohjois-Saksan varakkaissa ja hyvin verkostoituneissa musiikkikeskuksissa. Itse Johann Sebastian Bach tavallisesti aloitti jumalanpalvelukset koulumusiikkityylisellä, kirkkovuoden ajankohdan mukaan valitulla kaksoiskuoromotetilla. Tätä tarkoitusta varten hän itse hankki 1729 koulunsa käyttöön klassikon aseman saavuttaneen Florilegium Portense -kokoelman, joka tuolloin oli jo yli sata vuotta vanha. Muutamaa vuotta aiemmin tuosta samasta kokoelmasta peräisin olevia kaksoiskuoromotetteja kopioitiin käsin Porin koululaisten käyttöä varten.

Porin triviaalikoulun nuottikirjat koostuvat neljästä äänikirjasta, jotka on kopioitu käsin vuonna 1725 triviaalikoulun käyttöön ja kustannuksella, todennäköisesti korvaamaan Porin 1698 tuhoisan palon tai isonvihan aikana tuhoutuneita aiempia nuottikirjoja. Kokoelmaan sisältyvät sävellykset ovat 3–8-äänisiä, valtaosaltaan latinankielistä kirkkomusiikkia, kuten koulumusiikki yleensäkin. Sävellysten kokonaismäärä on noin yhdeksänkymmentä. Epätarkka arvio johtuu siitä, että sävellysten määrä vaihtelee eri äänikirjojen sisällysluetteloissa ja riippuen eri kieliversioiden laskentatavasta.

Yksi nykynäkökulmasta huomattava puute Porin käsikirjoituskirjoissa on säveltäjänimien puuttuminen. Vaikuttaa ilmeiseltä, että säveltäjätiedot eivät kiinnostaneet kirjojen kopioijaa ja käyttäjiä. Rinnakkaisten lähteitten perusteella osalle sävellyksistä on ollut mahdollista jäljittää säveltäjä. Jäljittämistä vaikeuttaa uudelleentekstittäminen: esimerkiksi Susanna se videns on käännetty ranskasta latinaksi, ja Nunc Zymphonizate täysin uudelleentekstitetty maallinen canzonetta.

Porin triviaalikoulun nuottikirjat löysi Porin Lyseon kirjaston kätköistä lehtori Eeli Granit-Ilmoniemi (1866–1945), ja niitä teki tunnetuksi Heikki Klemetti (1876–1953), joka myös esitti ja sovitti niissä olevia sävellyksiä. Tämä tapahtui yli sata vuotta sitten, ja sen jälkeen nuottikirjat saivat jälleen levätä rauhassa. Vuonna 2005 Johannes Vesterinen kiinnostui kirjoista ja alkoi vähin erin kirjoittaa sävellyksiä puhtaaksi Sonus Borealis -yhtyeen esityksiä varten. Myöhemmissä puhtaaksikirjoitusvaiheissa olemme hyödyntäneet Gudrun Viergutzin (1936–2023) Jyväskylässä tekemää arvokasta taustatutkimus- ja digitointityötä.

Käyttökonteksti

Nykyisenkaltainen sekulaari konserttikulttuuri oli 1700-luvulla lapsenkengissään, eikä sellaista Suomessa ollut käytännössä lainkaan. Nuottikirjojen musiikin sisältö on valtaosaltaan hengellistä, ja musiikin pääasiallinen käyttötarkoitus luterilaisen ortodoksian aikana, ennen valistusajan sekularisaatiota ja jumalanpalvelusten saarnakeskeistymistä, lienee ollut liturginen. Osalle teksteistä on selkeä konteksti vanhamuotoisen kirkkovuoden ajankohdan mukaan. Joukossa on myös muutama muuhun juhlakäyttöön sopiva maallinen sävellys, mutta yhtäkään niistä ei osunut mukaan valikoimaamme.

Äänikirjojen hyvä kunto ja korjausmerkintöjen vähäisyys antaa vaikutelman, että kirjoja on käytetty Porissa harvakseltaan. Vaikka nuottikirjojen säilytyspaikka on ollut koulu, vaikuttaa todennäköiseltä, että niitä on käytetty vain merkittävinä juhlapäivinä, eikä siis opetustarkoituksessa. Näissä tilanteissa todellinen esityskokoonpano on saatettu koostaa koulun etevimmistä oppilaista yhdistettynä muihin kynnellekykeneviin laulajiin ja soittajiin. Turusta on säilynyt kirjallisia tietoja tällaisista, isompia juhlallisuuksia varten kirkkojen, koulujen, kaupunkien ja sotajoukkojen musikanteista kootuista yhteisvoimista, jotka ovat mahdollistaneet jopa monikuoroisen musiikin esittäminen. Porissa on kenties toimittu samoin, mutta pienemmässä mittakaavassa.

Esitystapa

Porin triviaalikoulun musiikin nuottikuva antaa nykylukijalle vaikutelman sekakuoromusiikista, mutta tämä on harhakuva. Soitinten käyttö vanhaan tyyliin (stile antico) sävelletyssä vokaalimusiikissa oli 1600- ja 1700-lukujen yleinen tapa. Tämän jo Klemetti tiesi. Sitkeässä on kuitenkin yhä ajatus, että vokaalipolyfonia olisi historiallisesti tai ainakin ideaaliselta periluonteeltaan a cappella -sekakuoromusiikkia, jota soitinkaksinnus korkeintaan puujalkamaisesti tukee. Aikalaiskuvauksista ja muun muassa Michael Praetoriuksen (1571–1621) julkaisuista avautuu hyvin toisenlainen kuva polyfonisen musiikin tekemisestä: soittimet kuuluivat olennaisesti asiaan, ja niitä käytettiin hyvällä harkinnalla, mutta hyvin vapaasti ja monipuolisesti.

Sonus Borealis -yhtyeen konserteissa ja äänilevyllä on seurattu mahdollisimman monipuolisin tavoin 1600-luvun esitystapaa käyttäen sooloääniä ja pientä ripienokuoroa sekä melko runsasta valikoimaa soittimia. Tämä tarkoittaa standardin basso continuo tai bassus pro organo -tyyppisen urku- tai regaalisäestyksen lisäksi, tai sijasta, lauluäänien kaksintamista tai korvaamista melodiasoittimin. Historiallisesti tavallisinta oli sinkkien, pasuunoiden ja jousisoitinten käyttö. Nykyisin ovat puhaltimista nokkahuilut helpoiten saavutettavissa. Skalmeijat ja pommerit olivat yleisesti kaupunginmuusikoiden käytössä 1600-luvulla, ja 1700-luvulla saapuivat sotilassoittajien mukana Ranskassa kehitetyt oboet ja fagotit. Näitä kaikkia on saatettu käyttää myös koulumusiikkiohjelmiston esittämiseen Suomessa, joskin on mahdotonta sanoa, miten juuri Porissa on toimittu.

Missä oli urut käytettävissä, saattoi niiden äänikerroilla korvata monenlaisia soittimia. Kyseessä oli aina pieni tai iso kirkkourku. Nykyisten vanhan musiikin yhtyeiden rutiininomaisesti käyttämät kuljetettavat continuopositiivit eivät ole historiallisia, mutta niiden kuljetettavuus ja viritettävyys tekevät niistä nykyisin lähes vastustamattomia.

Kaksoiskuoromotetit ovat nuottikirjojen loistokkainta musiikkia. Jälleen on syytä avata käsitteistöä: historiallinen kaksoiskuoro ei tarkoita suurkuoroa. "Kuoro" 1600-luvun kielenkäytössä tarkoitti esittäjäkokoonpanoa yleisesti, täysin riippumatta siitä, oliko kussakin stemmassa yksi vai useampia esittäjiä, ja myös riippumatta siitä, oli kuorossa laulajia, soittajia vai molempia. Johann Sebastian Bachin kaksoiskuoromoteteissa näkyy myöhäinen käytäntö kaksintaa kaikki laulajat soittimilla. Varhaisemmissa lähteissä kuvataan tavallisena myös esitystapaa, jossa kussakin kuorossa on vain yksi ääni laulettuna ja loput soitettuna niin, että kuoroissa on toisiaan kontrastoiva sointi. Michael Praetorius esittelee Syntagma Musicum -teoksensa kolmannessa osassa näitä ja muita soitinnustapoja, ja myös mahdollisuuden käyttää eri tavoin rekisteröityjen urkujen sormioiden vuorotteluja monikuoroefektien toteuttamiseen.

Kuorot oli tavallisesti erotettu fyysisesti erilleen toisistaan siten, että syntyy stereofoninen kuorojen välinen vuoropuhelu. Kuorojen sijoittelu erilleen juontaa juurensa antifonisesta psalmilaulannasta vanhoilla gregoriaanisilla psalmisävelmillä. Tämän käytännön perintönä kaksoiskuoroasettelu oli vielä 1600-luvulla tavallista, ja koski jopa 4- tai 5-äänistä yksikuoromusiikkia kaksintavia ripienokuoroja (joita nykyään kutsuttaisiin "tutti-kuoroiksi"). Tässä kohtaa on iso kynnys nykymuusikoille ja harrastajille, jotka ovat tottuneet toimimaan yhtenä tiiviinä ryhmänä yleisönsä edessä: mitä isommaksi kuorojen välinen etäisyys tulee, sitä huonommin kuorot kuulevat toisiaan, ja on seurattava johtajaa. Mihin kyettiin 1500-1600-luvuilla, sen ei pitäisi olla mahdotonta 2000-luvullakaan, ja haluamme rohkaista uuden nuottikirjan käyttäjiä paitsi soitinten myös monikuoroisuuden rohkeampaan käyttöön.

Isojen sekakuorojen asema nykyajan kuoromusiikissa on niin itsestäänselvä, että on vaikea kuvitella tämän standardin vakiintuneen vasta 1700-luvun lopulla. Mikään ei tietenkään estä laulamasta musiikkia kuinka suurella kuorolla hyvänsä, mutta on hyvä tiedostaa, että nykyisenkaltaista kirkkokuorokäytäntöä ei vielä 1700-luvun alkupuolella tunnettu. Itämeren maissa vielä J. S. Bachin aikoihin asti varsin tavallista oli yksi laulaja per ääni. Näin syntyvästä soinnista puuttuu sekakuoron massiivisuus, mutta tilalle avautuu mahdollisuuksia kamarimusiikilliseen ketteryyteen ja spontaaniin, improvisoituun koristeluun. Toisaalta tältäkin pohjalta tiedetään suureellisimmissa tilanteissa rakennetun, lukuisien kaksintavien soitin- ja laulajakuorojen kautta, suurkokoonpanoja, joiden sointivaikutelma on varmasti ollut paitsi värikäs, myös muhkea.

Mitä laulajiin tulee, Porin triviaalikoulun nuottikirjasta on syytä huomioida, että vokaalimusiikin perusäänialat olivat 1500–1600-luvuilla matalammat kuin nykyisin, ja vanhan ohjelmistonsa johdosta vuoden 1725 kirjat edelleen noudattavat tätä vanhaa äänialajakoa.

Nykyisenkaltaista yhteisesti sovittua, absoluuttista viritysstandardia ei 1600-1700-luvuilla ollut. Puhallinsoittimet ovat kuitenkin olleet virityskorkeuden kiintopiste. Säilyneistä soittimista tiedetään, että urkujen, sinkkien ja pasuunoiden viritystaso oli Pohjois-Euroopassa tavallisesti noin kokoaskelen nykyistä korkeampi. Laulajia varten oli kuitenkin tavallista transponoida tästä kokosävelaskelta alemmaksi, kuten myös Praetorius neuvoo. Modernilla SATB-sekakuorolla kenties miellyttävämpiin äänialoihin päästään transponoinnilla kokoaskel ylöspäin. Millään transponoinnilla ei pääse täysin nykyistä SATB-sekakuoroasettelua vastaavaan lopputulokseen.

Mitä transponointiin tulee, kokonaan oma kysymyksensä on, että osa Porin triviaalikoulun kappaleista on kirjoitettu 1500-luvulla yleisen käytännön mukaisesti niin sanotuille korkeille avaimille (chiavi alti, chiavetti). Niitä oli eri yhdistelmiä, mutta ne aina tunnistaa siitä, että alin ääni oli kirjoitettu muulle kuin bassoavaimelle siten, että se näyttää kulkevan tenorin äänialassa. Tästä syntyy illuusio, että osa kappaleista on noin terssiä tai kvarttia muita korkeammassa äänialassa, mutta tämä on todellakin illuusio. Korkeille avaimille kirjoitetut kappaleet transponoitiin rutiininomaisesti kvartilla tai kvintillä alaspäin, jolloin niiden soiva ääniala oli sama tai hivenen matalampi kuin normaaleilla avaimilla kirjoitetussa musiikissa. Joissain tapauksissa transponointi johtaa sopraanottomaan ATTB-asetteluun, ns. matalaan kuoroon, jollaisesta on paljon esimerkkejä mm. Michael Praetoriuksen tuotannossa. Porissa matala kuoro on kenties koottu vanhemmista oppilaista ja opettajista. Toisaalta voi kuvitella transponoimattomia versioita lauletun CAAT-kokoonpanolla nuorempien poikien voimin, opettaja tukena alimmassa äänessä.

Nykyaika tarjoaa monia mahdollisuuksia Porin triviaalikoulun musiikin esittämiseen eri tavoin. Tiukan historiallisen autenttisuuden periaatteiden seuraajat saattavat pyrkiä rekonstruoimaan hypoteettisia Porin esitysolosuhteita. Historiallisesti aivan yhtä perusteltua on tarkastella koulumusiikkia sen laajemmassa kontekstissa, ja Sonus Borealiksen tapaan vapaasti hyödyntää kaikkia niitä historiallisia esitystapojen mahdollisuuksia, mitä koulumusiikkiohjelmistoon on koko Itämeren alueella liittynyt. Oman kokemuksemme mukaan viime mainittu lähestymistapa tekee musiikille eniten oikeutta ja samalla tarjoaa esittäjille ja kuulijoille monipuolisemman kuuntelukokemuksen, etenkin konserteissa.

Mikään ei tietenkään estä viemästä sovitustyötä kokonaan ulos historiallisista puitteista, kuten Heikki Klemetti teki sovittaessaan Jacobus Galluksen Heroes pugnaten marssiksi sotilassoittokuntien käyttöön. Vapaammasta soveltamisesta esimerkkinä on julkaisumme viimeisenä nuottina oleva Johannes Vesterisen sovitus neliäänisestä kappaleesta Veni Sancte Spiritus. Se on eräänlainen tarjoiluehdotus mahdollisuuksista, joita juuri kokoelman yksinkertaisimpien ja lyhyimpien kappaleiden luovaan toteuttamiseen eri musiikkiperinteitä soveltamalla avautuu.

Uusi Porin triviaalikoulun nuottikirja

Käsillä oleva uusi editio Porin triviaalikoulun nuottikirjoista, lajissaan ensimmäinen, on 29 kappaleen valikoima niistä sävellyksistä, joita soitin- ja lauluyhtye Sonus Borealis on konserteissaan esittänyt. Suuri osa niistä löytyy myös yhtyeen levyltä Musiikkia Porin triviaalikoulun nuottikirjoista (2008). Sonus Borealista varten on yhtyeen perustaja ja taiteellinen johtaja Johannes Vesterinen toimittanut nuotit nykystandardien mukaisiksi korjaten vapaasti originaalin puutteita ja virheitä. Yrjö Kari-Koskinen on tämän jälkeen huolehtinut nuottien puhtaaksikirjoituksesta ja taitosta, ja FM Jaakko Saarinen laatinut esipuheen ja selitykset. Johannes Vesterinen on lopuksi tarkistanut lopputuloksen.

Tuotosta voi halutessaan kutsua Uudeksi Porin triviaalikoulun nuottikirjaksi tai 300-vuotisjuhlakirjaksi. Se ei ole niin sanottu kriittinen laitos tieteellisiä käyttäjiä varten. Tavoitteena on ollut käytännöllinen julkaisu, josta musiikkia olisi helppo laulaa ja soittaa. Lähdeteoksen yksityiskohdista kiinnostunut voi nykyisin helposti tutustua alkuperäisten nuottikirjojen digitoituihin versioihin (ks. lähdeluettelo).

Vaikka tavoitteena on käyttäjälähtöisyys, uuden julkaisun toimitustyö perustuu kokonaan historialliseen aineistoon, toisin kuin esim. Heikki Klemetin vapaat Piae Cantiones -sovitukset. Työ on tehty alkuperäistä kunnioittaen siten, että olemuksellisia muutoksia musiikille ei ole tehty; ei varsinaista sovitustyötäkään lukuunottamatta viimeiseksi liitettyä näytteenomaista sovitusta.

Huomattava osa toimituksellisesta vaivannäöstä on liittynyt käsin kirjoitettujen latinan- ja ruotsinkielisten laulutekstien tulkitsemiseen ja tavuttamiseen nuottikuvaan istuvaksi, sekä ilmeisten kopiointivirheitten setvimisessä. Suhteessa alkuperäiseen nuottikuvaan on tehty muun muassa seuraavia muutoksia:

1. Siirtymä erillisistä äänikirjoista yhteen partituuriin, jossa kaikki stemmat näkyvät rinnakkain.
2. Alkuperäiset nuottiavaimet on vaihdettu nykyisen sekakuorostandardin mukaiseksi.
3. Yhdeksän sävellystä on alun perin kirjoitettu korkeille avaimille, ja niihin on sovellettu kahta linjaa: Täysialaiselle kuorolle sävelletyt (s. 9, 11, 48, 65, 69) on transponoitu kvartilla alas historiallisen normaalikäytännön mukaisesti. Neljä muuta on suppeammalle äänialalle (s. 39, 51, 62, 89) ja jätetty transponoimatta, sillä korkeina versioina ne istuvat nykyaikaiselle SATB-sekakuorolle hyvin. Transponointi johtaisi niiden kohdalla ns. matalaan kuoroon.
4. Ilmeiset virheet ja epäjohdonmukaisuudet on korjattu käyttäen muita lähteitä tai, niiden puuttuessa, omaa harkintaa. Häiritseväksi koetut äänenkuljetukselliset kömpelyydet, muun muassa rinnakkaiset kvintit ja oktaavit, on useimmiten hiljaisesti oiottu. Poikkeuksena Veni Sancte Spiritus à 4, joka on säilytetty stilisoimattomana.
5. Kolmeen kappaleeseen on lisätty Hemminki Maskulaisen suomenkieliset käännökset: Ainoan Jumalan corkeudes (Allenaste Gud i himmelrik), Äänel caunist monen mutcain (Ætas carmen melodiæ), Tuiman talven taucomast (Cedit hyems eminus) sekä Ain iloidca, ain riemuidca (Jucundare jugiter).

Toimitustyön perusaineistona olivat Helsingin yliopiston kirjaston (nykyisin Kansalliskirjasto) mikrofilmikopiot. Suurena apuna on ollut Jyväskylän yliopiston facsimile-julkaisu (Viergutz 2009). Toissijaisina lähteinä on käytetty mm. seuraavia: Florilegium Portense I ja II (Bodenschatz 1618, 1621), Windsheimische Gesang-Buch (Helmhack 1704), Wanhain Suomen maan pijspain ja Kircon Esimiesten Latinan kielised laulud (Hemminki Maskulainen 1616), Piae Cantiones (Rutha 1625, myös Mats Lillhannuksen uusi editio), Then Svenska Psalmboken (1695), Uusi Suomenkielinen Wirsi-Kirja (1701) ja Viridarium musicum sacrum (Friderici 1625). Erityiskiitokset Smålands musikarkivin avusta Låt oss liufliga siunga -kappaleen vanhan ruotsinkielisen kaunokirjoitustekstin tulkitsemisessa.

Julkaisu on painettu omakustanteena ja on saatavilla myös verkosta osoitteessa triviaalikoulu.sonusborealis.fi. Verkkoversiota pyritään päivittämään jatkuvasti ja sieltä voi ladata myös yksittäisten kappaleiden ja stemmojen nuotit. Julkaisua voi lupaa pyytämättä kopioida, muokata, levittää ja esittää, mukaan lukien kaupalliset tarkoitukset. Nuottijulkaisumme tekijänoikeudet on luovutettu yhteiseksi hyväksi CC0-lisenssin mukaisesti. Kaiken alkuperäisen musiikin tekijänoikeudet ovat rauenneet.

Lopuksi

Suurin osa Porin triviaalikoulun nuottikirjojen musiikista on edelleen siistimättä ja puhtaaksikirjoittamatta. Toivomme jatkossa voivamme julkaista lisää nuottikirjojen musiikkia tähän samaan tapaan puhtaaksikirjoitettuna, mahdollisesti myös sovellettuina transkriptioina. Mahdolliseen lisäosaan kuuluisivat myös tekstien käännökset, kappaleitten taustatiedot ja hakemisto.

Toimitustyö muun työn ohessa on kuitenkin hidasta. Katsoimme ajankohdan oikeaksi julkaista valmiina oleva valikoima nyt, alkuperäisten kirjojen täyttäessä tänä vuonna 300 vuotta.

Julkaisulla haluamme omalta osaltamme nostaa Porin triviaalikoulun nuottikirjojen sisältämää vanhaa musiikkia esiin ja edistää tämän musiikin esittämistä ja jalostumista uusiksi tulkinnoiksi. Soiton ja laulun iloa!

Imatralla, Helsingissä ja Sääksmäessä 30.11.2025
Johannes Vesterinen, Yrjö Kari-Koskinen ja Jaakko Saarinen